Hoitajakoulutuksen historia Suomessa
Lähihoitajan ammattinimike on ollut olemassa 1990-luvun alusta saakka ja ammatti on vakiintunut työelämään.
Ihmiset ovat tulleet hoidetuiksi keskiajalle saakka omissa kodeissaan perheen, suvun ja kyläyhteisön piirissä.
Auttaminen on perustunut kristinuskolle luontaisen armeliaisuuden varaan. Jos vanha tai vammainen oli vailla perhettä tai sukua, hänen osakseen tuli kerjuu, kiertolaisuus tai huutolaisuus. Tämä tarkoitti, että kunnan viranomaiset tarjosivat lapsia, vanhuksia ja vaivaisia ihmisiä taloihin elätiksi mahdollisemman pientä ylläpitokorvausta vastaan.
Kiertolaisuus tai pitäjänkierto tarkoitti, että ihmiset siirtyivät eri paikkakunnille saadakseen yöpymispaikkoja ja ruokaa taloista. Kerjääminen tarkoitti samaa asiaa kuin tänäänkin, eli ruuan, tarvikkeiden ja rahan pyytämistä parempiosaisilta vetoamalla omaan heikkoon tilanteeseen.
Seurakunnat aloittivat köyhistä huolehtimisen, 1600-luvulla ja 1700-luvun lopulla köyhäinhoito säädettiin seurakunnille pakolliseksi. 1700-luvulla otettiin käyttöön ruotuarmeijan ohella ruotuhoito.
Läänisairaalat aloittivat toimintaansa 1700- ja 1800-luvun vaihteessa. Sairaanhoitajaksi kelpaavan tuli olla keski-ikäinen, terve, kestävä, hiljainen, kunnollinen ja siivo naisihminen.
Ensimmäiset valtion yleiset sairaalat syntyivät 1850-luvulla.
Vaivaisholhousasetus vuodelta 1852 velvoitti seurakunnat avustamaan köyhiä ja vaivaisia. Tuolloin perustettiin vaivaistaloja, myöhempiä kunnalliskoteja.
Helsinkiin perustettiin vuonna 1867 Diakonissalaitos. Samassa yhteydessä aloitettiin keskieurooppalaisen mallin mukainen diakonissakoulutus.
Suomessa kärsittiin 1860-luvulla nälänhädästä ja tuberkuloosi oli suuri ongelma. 1890-luvulla alettiin palkata kiertäviä sairaanhoitajattaria hoitamaan sairaita.
Vuonna 1929 tuli voimaan sairaanhoitajakoulutusta koskeva laki ja asetus. 1930-luvulla koulutettiin ensimmäisiä kodinhoitajia. Kansanterveyslaki vuodelta 1972 ja sosiaalihuoltolaki vuodelta 1984 ovat edellyttäneet väestön terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtimisen niin, että hoitajia erilaisilla nimikkeillä on tarvittu huolehtimaan ihmisten tarpeista hyvinkin laajasti. Vuonna 1993 sosiaali- ja terveysalojen peruskoulutus yhdistettiin ja aloitettiin lähihoitajatutkintoon johtava koulutus eli lähihoitajakoulutus.
Lähihoitajan työ on muuttunut ja tulee jatkossakin muuttumaan, joten valmius uuden oppimiseen ja uudenlaiseen ajatteluun on tärkeää. Tutkinnon voi suorittaa monella tavalla ja arviointikäytäntöjä on kehitetty matkan varrella.
Lähde: Elämän kulku lähihoitaja kasvua tukemassa s. 8-11 Annukka Suvikas, Leena Laurell ja Pia Eskola.
Ihmiset ovat tulleet hoidetuiksi keskiajalle saakka omissa kodeissaan perheen, suvun ja kyläyhteisön piirissä.
Auttaminen on perustunut kristinuskolle luontaisen armeliaisuuden varaan. Jos vanha tai vammainen oli vailla perhettä tai sukua, hänen osakseen tuli kerjuu, kiertolaisuus tai huutolaisuus. Tämä tarkoitti, että kunnan viranomaiset tarjosivat lapsia, vanhuksia ja vaivaisia ihmisiä taloihin elätiksi mahdollisemman pientä ylläpitokorvausta vastaan.
Kiertolaisuus tai pitäjänkierto tarkoitti, että ihmiset siirtyivät eri paikkakunnille saadakseen yöpymispaikkoja ja ruokaa taloista. Kerjääminen tarkoitti samaa asiaa kuin tänäänkin, eli ruuan, tarvikkeiden ja rahan pyytämistä parempiosaisilta vetoamalla omaan heikkoon tilanteeseen.
Seurakunnat aloittivat köyhistä huolehtimisen, 1600-luvulla ja 1700-luvun lopulla köyhäinhoito säädettiin seurakunnille pakolliseksi. 1700-luvulla otettiin käyttöön ruotuarmeijan ohella ruotuhoito.
Läänisairaalat aloittivat toimintaansa 1700- ja 1800-luvun vaihteessa. Sairaanhoitajaksi kelpaavan tuli olla keski-ikäinen, terve, kestävä, hiljainen, kunnollinen ja siivo naisihminen.
Ensimmäiset valtion yleiset sairaalat syntyivät 1850-luvulla.
Vaivaisholhousasetus vuodelta 1852 velvoitti seurakunnat avustamaan köyhiä ja vaivaisia. Tuolloin perustettiin vaivaistaloja, myöhempiä kunnalliskoteja.
Helsinkiin perustettiin vuonna 1867 Diakonissalaitos. Samassa yhteydessä aloitettiin keskieurooppalaisen mallin mukainen diakonissakoulutus.
Suomessa kärsittiin 1860-luvulla nälänhädästä ja tuberkuloosi oli suuri ongelma. 1890-luvulla alettiin palkata kiertäviä sairaanhoitajattaria hoitamaan sairaita.
Vuonna 1929 tuli voimaan sairaanhoitajakoulutusta koskeva laki ja asetus. 1930-luvulla koulutettiin ensimmäisiä kodinhoitajia. Kansanterveyslaki vuodelta 1972 ja sosiaalihuoltolaki vuodelta 1984 ovat edellyttäneet väestön terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtimisen niin, että hoitajia erilaisilla nimikkeillä on tarvittu huolehtimaan ihmisten tarpeista hyvinkin laajasti. Vuonna 1993 sosiaali- ja terveysalojen peruskoulutus yhdistettiin ja aloitettiin lähihoitajatutkintoon johtava koulutus eli lähihoitajakoulutus.
Lähihoitajan työ on muuttunut ja tulee jatkossakin muuttumaan, joten valmius uuden oppimiseen ja uudenlaiseen ajatteluun on tärkeää. Tutkinnon voi suorittaa monella tavalla ja arviointikäytäntöjä on kehitetty matkan varrella.
Lähde: Elämän kulku lähihoitaja kasvua tukemassa s. 8-11 Annukka Suvikas, Leena Laurell ja Pia Eskola.
Kommentit
Lähetä kommentti